FiComin lausunto tekijänoikeuslain uudistuksesta
Yhteenveto keskeisistä huomioista
- Esitys on hyvin laadittu sekä kattavasti perusteltu.
- Alkuperäisen lähetyksen ja edelleenlähettämisen käsitteitä tulee kuvatun mukaisesti selkeyttää vastaamaan selkeämmin Suomessa vakiintunutta mallia lisensioida jakeluun tarvittavat oikeudet.
- Suoran sopimisen tulee jatkossakin olla ensisijaista riippumatta siitä, onko kysymys alkuperäisestä lähettämisestä vai edelleenlähettämisestä.
- Toimintaa, jossa on kyse teknisen palvelun tarjonnasta, kuten lähettäjäyrityksille tarjottavasta jakelukapasiteetista, tai laitteita, kuten Smart TV:stä tai digiboksissa tarjolla olevia sovelluksia, ei tule sekoittaa edelleenlähetystoimintaan.
- Perusteluja tulee muuttaa siten, että uudelle yleisölle Suomessa tarjottavia SVT Playn kaltaisia oheispalveluita ei virheellisesti rinnasteta Suomessa jo saatavilla oleviin verkkopalveluihin, kuten Yle Areenaan.
- Verkko-oheispalveluissa ei ole kysymys edelleenlähettämisestä, vaan tyypillisesti kysymys on siitä, että yleisöön kuuluvilla henkilöillä on mahdollisuus saada teos saataviinsa itse valitsemastaan paikasta ja itse valitsemanaan aikana.
- FiCom yhtyy tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnan lausuntoon koskien kysymyksiä tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden suojasta hyödyntämissopimuksissa.
- Verkkosisällönjakopalveluiden ja muiden tallennuspalveluiden velvoitteiden tulee olla selkeästi eroteltuja pykälätasolla.
Tekijänoikeussääntelyssä tulee pyrkiä yleiseen, toimivia markkinarakenteita luovaan sääntelyyn, jossa otetaan tasapainoisesti huomioon eri osapuolten intressit. Sääntelyä ei tule laatia tietyn tekniikan tai toimintatavan erityistarpeisiin, koska liian yksityiskohtainen sääntely muodostuu ongelmaksi tekniikan ja liiketoimintamallien kehittyessä. On tärkeää huolehtia siitä, että rajoitussäännökset mahdollistavat uusien toimintatapojen kehittämisen myös liiketoiminnan tarpeisiin. Erityisen tärkeää on pitää kiinni sähköisen kaupankäynnin direktiivissä vahvistetusta tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien vastuuvapaudesta, joka on ollut eurooppalaisen ICT-alan kehityksen oikeudellinen perusta.
7. Kysymyksiä televisio- ja radiolähetysten lähettämisestä ja edelleen lähettämisestä (TekL 25 f, 25 h ja 64 b §, verkkolähetysdirektiivi)
7.1. Alkuperäinen lähetystoiminta
Kannatamme ehdotettua ratkaisua muutettuna.
Esitysluonnoksessa kattavasti perustellut ja oikeasuuntaiset muutokset selkeyttävät osin alkuperäisen lähetyksen ja edelleenlähettämisen käsitteitä ja vastaavat selkeämmin Suomessa vakiintunutta verkkolähetysdirektiivin 5 artiklan ja johdantokappaleen 17 sekä satelliitti- ja kaapelidirektiivin 10 artiklan mukaista mallia, jossa lähettäjäyritykset pääsääntöisesti lisensioivat kaikki jakeluun tarvittavat oikeudet tekijänoikeuden haltijoilta, maksavat jakeluun liittyvät korvaukset koko väestön osalta ja sopivat jakelusta valitsemiensa jakeluteiden kautta suoraan jakelijoiden kanssa riippumatta siitä, onko kysymys alkuperäisestä lähettämisestä vai edelleenlähettämisestä. Kuten esitysluonnoksessakin todetaan, se, onko kysymys alkuperäisestä lähetyksestä vai lähetyksen edelleenlähettämisestä, ei määräydy sen mukaan, millä teknologialla lähetys tapahtuu, vaan ratkaisevaa on, kattavatko alkuperäistä lähetystoimintaa varten hankitut oikeudet lähettämisen Suomessa vai eivät.
Ehdotetun mukaisesti suoran sopimisen mallin tulee jatkossakin olla ensisijainen. Kollektiivihallinnoinnin käyttö tulee rajata ainoastaan täydentämään suoran sopimisen mallia silloin, kun suora sopiminen ei teosten jälkiperäisen massakäytön tilanteissa olisi tarkoituksenmukaista. Suora sopiminen oikeudenhaltijoiden kanssa on Suomen markkinoilla jo vuosikymmeniä vallinnut ja vakiintunut lähtökohtainen lisensiointimalli. Tämän takia tekijänoikeuslain 25 f §:n nykyistä, vaikeaselkoista esitysjärjestystä, jossa sopimuslisenssimalli esitetään ikään kuin ensisijaisena toimintamallina, tulee muuttaa vastaamaan Suomen markkinoilla vakiintunutta lisensiointimallia muuttamalla pykälän 1 momenttia jäljempänä esitettävällä tavalla siten, että momentin alkuun lisätään ”Siltä osin kuin tekijä ei ole luovuttanut suoraan oikeutta lähettäjäyritykselle”. 26 §:n mukaista sopimuslisenssijärjestelmää voitaisiin käyttää vasta, mikäli suora sopiminen ei olisi mahdollista. Minkäänlaiseen kollektiivihallintoon, esimerkiksi sopimuslisenssiin, ei tule mennä tilanteissa, joissa lähettäjäyritysten on mahdollista hankkia oikeudet suoraan.
Suomessa vakiintuneen markkinakäytännön mukaisessa, kotimaisten vapaasti vastaanotettavien kanavien jakelussa ei ole kyse edelleenlähettämisestä.Tekijänoikeuslain 25 f ja 25 h §:ssä tulee selkeästi todeta myös sellainen perusteluissa huomioitu tilanne, jossa televisioyhtiö lähettää omaan lukuunsa televisio- ja radio-ohjelmia signaalin jakelijana toimivan toisen yhtiön verkoissa. Tällöin jakelijat eivät ole edelleenlähettäjiä, vaan johdantokappaleessa 20 mainitulla tavalla ”ainoastaan tarjoavat lähetystoimintaa harjoittaville organisaatioille Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitetun ’teknisen tavan’ [eli käytännössä jakelukapasiteettia ja teknistä lähetystoimintaa] kyseisen lähetyksen vastaanoton varmistamiseksi tai parantamiseksi”, jolloin signaalin jakelijoiden ei voida katsoa osallistuvan yleisölle välittämiseen. Myös toimituksellinen vastuu ohjelmasisällöstä on lähetystoimintaa harjoittavalla organisaatiolla, eikä signaalien jakelija osallistu siihen. Televisioyhtiö hankkii oikeudenhaltijoilta tarvittavat oikeudet sen mukaisesti, mitä liiketoimintamallia, maantieteellistä aluetta ja jakelutekniikoita tai -tapoja se aikoo käyttää. Nämä oikeudet kattavat tällöin myös signaalin jakelijan televisioyhtiön puolesta teknisesti suorittaman signaalin lähettämisen jakelijan verkoissa. Tätä varten ei tarvita uutta kollektiivista lupaa. Tekijänoikeuslain 25 f §:ään tulee sisällyttää lausunnossa myöhemmin ehdotetulla tavalla myös verkkolähetysdirektiivin 2 artiklassa määritelty verkossa tarjottavan radio- tai televisiolähetyksen oheispalvelun saattaminen yleisön saataville.
Suomessa kanavayhtiö toimii lähettäjäyrityksenä omaan lukuunsa, ja se voi sopia jakelusta teknologianeutraalisti eri jakeluyritysten, kuten maanpäällistä televisiolähetystoimintaa harjoittavan verkkoyrityksen tai muun jakelijan kanssa, joka toteuttaa teknisesti lähetyksen lähettäjäyrityksen alihankkijana. Kyse on direktiivinkin mukaisesti yhdestä tekijänoikeudellisesti relevantista teosta. Vastuu oikeuksien hankkimisesta on lähettäjäyrityksellä, jonka mainostuloilla tai verovaroin rahoitetusta liiketoiminnasta lähetyksessä on kyse. Lähettäjäyritykset hankkivat pääsääntöisesti jakeluoikeudet Suomessa suoraan oikeudenhaltijoilta myös maksu-tv-kanavien osalta.
Verkkolähetysdirektiivin suoran siirron menetelmää koskeva 8 artiklan kohta 1 on ehdotetun mukaisesti syytä sisällyttää tekijänoikeuslain 25 f §:ään, koska kyseessä on direktiivin mukaisesti vain yksi tapa toteuttaa alkuperäinen lähettäminen. Lain perusteluissa tulee kuitenkin selkeämmin todeta tämän direktiivin säännöksen Suomen tämänhetkisestä mallista poikkeava tausta: Benelux-maiden tilanne ja siihen liittyvä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisu C-325/14, SBS Belgium v. SABAM. Ratkaisun taustalla olevissa maissa on jakeluyrityksiä, jotka paketoivat sellaisten kanavayhtiöiden, joilla ei ole itsenäistä jakelua, sisältökokonaisuuksia yleisölle tarjottavaksi ja toimivat siten ratkaisevasti eri tavalla kuin kanavayhtiöt ja operaattorit Suomessa. Suomessa asunto-osakeyhtiölaki käytännössä estää operaattoreita tarjoamasta kiinteistöille vastaavanlaisia perusjakelupaketteja kuin mitä muualla Euroopassa kiinteistökohtaisesti hyvin yleisesti tarjotaan.
Suomen näkökulmasta poikkeuksellisen, verkkolähetysdirektiivin 8 artiklan 1 kohdan sääntelemän tilanteen osalta tekijänoikeuslain 25 f §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi 5 momentti. Uuden momentin mukaisessa suoran siirron tilanteessa tulee erityisesti huomioida, että vaikka kaksi toimijaa osallistuu televisiolähetyksen yleisölle välittämiseen, kyseessä on vain yksi teoksen saataville saattaminen, yksi tekijänoikeudellisesti relevantti teko. Normaalisti televisioyhtiö hankkii oikeudenhaltijoilta kaikki yleisön saataville saattamiseen tarvittavat oikeudet, joten tätä varten ei tarvita uutta kollektiivista lupaa.
Vaikka oikeudenhaltijoilta on saatava lupa niin lähettäjäyrityksen kuin jakelijankin toimiin ja yritykset voisivat hankkia oikeudet vain omalta osaltaan, ne voivat myös hankkia kaikki tarvittavat oikeudet myös toisen yrityksen osalta. Sääntely ei edellytä, että sekä lähettäjäyritys että jakelija osallistuisivat aina molemmat neuvotteluihin. Koska yritykset ovat jaetun vastuun sijaan tekijänoikeudellisessa vastuussa oikeudenhaltijoille ainoastaan omista osuuksistaan yhdessä yleisön saataviin saattamisen kokonaisuudessa, suoran siirron mallin ei tule johtaa kaksinkertaisiin korvauksiin oikeudenhaltijoille. Vaikka oikeuksista olisikin neuvottelemassa useampi kuin yksi osapuoli, ei se ole peruste korvaustason nousuun markkinoilla. Kokonaiskorvaus suoran siirron tilanteessa ei siis voi olla suurempi kuin esimerkiksi alkuperäiseltä lähettäjältä perittävä korvaus vastaavanlaisesta sisällöstä tai palvelusta.
Verkkolähetysdirektiivin 8 artiklan 2 kohdan osalta tulee ehdotetun mukaisesti hyödyntää direktiivin jäsenvaltioille jättämää liikkumavaraa: kohtaa ei tule sisällyttää tekijänoikeuslakiin, koska kollektiiviselle lisensioinnille ei artiklan kohdan tarkoittamassa tilanteessa ole tarvetta. Jos jokin suomalainen lähetystoimintaa harjoittava organisaatio haluaisi järjestää oman lähetystoimintansa kohdassa tarkoitetulla tavalla, tulisi sen sopia asiasta yhden tai useamman jakelijan kanssa. Tällöin kummankin osapuolen intressinä on varmistaa, että tarvittavat oikeudet on hankittu. Osapuolten ollessa liikesuhteessa keskenään oikeuksien hankkiminen on Suomessa vakiintuneen kauppatavan mukaisesti mahdollista lähettäjäyrityksen kautta.
FiCom ehdottaa myös ns. simulcast-tilanteiden sisällyttämistä 25 f §:ään teknologianeutraalisti muuttamalla pykälän 4 momenttia. Verkkoteknologioiden moninaistuessa lähetysverkot vaihtelevat eikä televisiolähetysten lähettäminen maanpäällisessä verkossa ole enää nykyisin kaikissa tilanteissa käytössä. Säännöksen tulee kuitenkin kohdella tasapuolisesti ja kilpailuneutraalisti kaikkia riippumatta siitä, mitä verkkoteknologioita lähettämiseen käytetään.
FiCom ehdottaa seuraavaa, esitysluonnoksen, voimassa olevan lakitekstin sekä oman ehdotuksensa säännökset yhdistävää muotoilua tekijänoikeuslain 25 f §:ksi momenttien 1–5 osalta:
Jos lähettäjäyrityksellä on oikeus lähettää teos, yritys saa valmistaa teoksesta kappaleen käytettäväksi omissa lähetyksissään enintään neljä kertaa yhden vuoden aikana.
Teoksen käyttämiseksi 2 momentissa säädettyä useammin tai vuotta pidemmän ajan lähettäjäyritys saa valmistaa tai valmistuttaa teoksesta kappaleen sopimuslisenssin nojalla siten kuin 26 §:ssä säädetään.
Mitä 1 momentissa säädetään, sovelletaan myös kahdessa tai useammassa verkossa tapahtuvaan lähetykseen, jos lähetys tapahtuu samanaikaisesti kaikissa lähetysverkoissa.
Mitä 1 momentissa säädetään, sovelletaan myös silloin, kun lähettäjäyritys teosta itse lähettämättä siirtää ohjelmasignaalinsa jakelijayritykselle, joka saattaa teoksen yleisön saataviin omaan lukuunsa. Myönnettävän luvan tulee kattaa sekä lähettäjäyrityksen että jakelijan toimet.
7.2. Radio- ja televisio-ohjelmien edelleenlähettäminen
Vastustamme ehdotettua ratkaisua.
Tiettyjen satelliitin välityksellä tapahtuvaan yleisradiointiin ja kaapeleitse tapahtuvaan edelleenlähettämiseen sovellettavien tekijänoikeutta sekä lähioikeuksia koskevien sääntöjen yhteensovittamisesta annetussa neuvoston direktiivin 93/83/ETY (satelliitti- ja kaapelidirektiivi) 10 artiklassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, ettei [oikeuksien pakollista kollektiivista hallinnointia koskevaa] 9 artiklaa sovelleta yleisradio-organisaation käyttämiin oikeuksiin sen omien lähetysten osalta, riippumatta siitä kuuluvatko kyseiset oikeudet tälle vai ovatko muut tekijänoikeuksien ja/tai lähioikeuksien haltijat siirtäneet ne tälle”.
Vastaavasti lausuttavana olevassa ehdotuksessa kansallisesti täytäntöön pantavan verkkolähetysdirektiivin 5 artiklan 1 kohdassa säädetään, että ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että 4 artiklaa ei sovelleta lähetystoimintaa harjoittavien organisaatioiden omia lähetyksiä koskeviin edelleenlähetysoikeuksiin siitä riippumatta, ovatko kyseiset oikeudet niiden omia vai ovatko oikeudenhaltijat siirtäneet kyseiset oikeudet niille”. Verkkolähetysdirektiivin johdantokappaleessa 17 artiklassa säädettyä vielä tarkennetaan siten, että ”lähetystoimintaa harjoittavien organisaatioiden oikeuksiin omiin lähetyksiinsä, oikeudet ohjelmien sisältöön mukaan lukien, ei olisi sovellettava edelleenlähetyksiin sovellettavien oikeuksien pakollista kollektiivista hallinnointia. Edelleenlähetyspalvelujen tarjoajilla ja lähetystoimintaa harjoittavilla organisaatioilla on yleensä pysyvä liikesuhde, joten edelleenlähetyspalvelujen tarjoavat tietävät, mistä lähetystoimintaa harjoittavasta organisaatiosta on kyse. Näiden tarjoajien on siten verrattain helppoa selvittää oikeudet lähetystoimintaa harjoittavan organisaation kanssa. Hankkiessaan tarvittavat lisenssit lähetystoimintaa harjoittavilta organisaatioilta edelleenlähetyspalvelujen tarjoajat pääsevät näin ollen vähemmällä kuin hankkiessaan lisenssejä televisio- ja radio-ohjelmien edelleenlähettämiensä teosten ja muun suojatun aineiston oikeudenhaltijoilta. Lisensointiprosessia ei siksi ole tarpeen yksinkertaistaa lähetystoimintaa harjoittavien organisaatioiden hallussa olevien oikeuksien osalta. On kuitenkin tarpeen varmistaa, että lähetystoimintaa harjoittavien organisaatioiden ja edelleenlähetyspalvelujen tarjoajien väliset neuvottelut tämän direktiivin soveltamisalaan kuuluvien edelleenlähetysoikeuksien lisensoinnista käydään aina vilpittömässä mielessä. Direktiivissä 2014/26/EU on vahvistettu vastaavat säännöt, joita sovelletaan yhteishallinnointiorganisaatioihin.”
Esityksessä ehdotetaan poistettavaksi voimassa olevan tekijänoikeuslain 25 h §:n 2 momentti ”Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta muusta Euroopan talousalueeseen kuuluvasta valtiosta peräisin olevaan lähetykseen sisältyvän teoksen edelleen lähettämiseen kaapeleitse, jos sen tekijä on luovuttanut oikeuden sen edelleen lähettämiseen kaapeleitse sille lähettäjäyritykselle, jonka lähetystä edelleenlähettäminen koskee”, ja korvattavaksi se ainoastaan lisäyksellä ”Lähettäjäyritys ei saa kieltää lähetyksen edelleen lähettämistä ilman perusteltua syytä tai asettaa sille kohtuuttomia ehtoja”. Ehdotettu muotoilu on satelliitti- ja kaapelidirektiivin 10 artiklan sekä verkkolähetysdirektiivin 5 artiklan 1 kohdan vastainen ja johtaisi tulkintaepäselvyyksiin sekä tilanteeseen, jossa Suomi voisi joutua seuraamusmenettelyyn direktiivien vastaisen lainsäädännön vuoksi.
Nykyisin lähettäjäyhtiö voi hankkia oikeudenhaltijoilta oikeudet edelleenlähetykseen ja alilisensioida ne jakelijayhtiölle. Yli 80 % TV-kanavien jakelun oikeuksista perustuukin tällaiseen suoraan sopimiseen markkinatoimijoiden välillä ja esimerkiksi Kilpailu- ja kuluttajavirasto on jo tekijänoikeuslain 25 i ja 47 §:n muuttamisen yhteydessä antamassaan lausunnossa todennut, ettei suoraa sopimista pitäisi markkinoiden näkökulmasta turhaan rajoittaa (HE 305/2014 vp s. 9). Pääsääntöisen suoran sopimisen lisäksi tekijänoikeusjärjestö Kopiosto ry lisensioi edelleenlähetysoikeudet alle 30 ulkomaiseen TV-kanavaan.
Verkkolähetysdirektiivin johdantokappaleen 17 mukaan lähetystoimintaa harjoittavien organisaatioiden oikeuksiin omiin lähetyksiinsä, mukaan lukien oikeudet ohjelmien sisältöön, ei olisi sovellettava edelleenlähetyksiin sovellettavien oikeuksien pakollista kollektiivista hallinnointia. Nyt ehdotettu muutos ei täytä verkkolähetysdirektiivin 5 artiklan 1 kohdan velvoitetta, joten poistettu tekijänoikeuslain 25 h § 2 momentin kirjaus tulee palauttaa muutettuna siten, että säännös soveltuu ulkomaisten lähetysten lisäksi myös kotimaisten lähetysten edelleenlähettämiseen. Markkinoiden toimivuuden kannalta on erittäin tärkeää, että suora sopiminen on jatkossakin mahdollista myös edelleenlähettämisoikeuden osalta ilman kollektiivista hallinnointia.
Pykälän toisen momentin satelliitti- ja kaapeli- sekä verkkolähetysdirektiivien vastaisen muotoilun lisäksi ehdotettu, Tanskan tekijänoikeuslain 35 § 5 momentin kaltainen muutos pykälän 1 momenttiin ja edelleen lähettämisen toteuttaminen ns. peilisivuston avulla on virheellinen ja epäselvä konstruktio. Edelleenlähettämiseen ei ole aiemmin yhdistetty Tanskan mallin kaltaista ajasta ja paikasta riippumatonta yleisön saataville saattamista, joten edelleenlähettämisen käsitteen laajentaminen yleisön saataville saattamiseen olisi virheellistä. Oheispalveluja koskeva ehdotettu muutos ei saa johtaa tilanteisiin, joissa tekijänoikeudellisesti merkityksettömän teknisen toiminnan voitaisiin jatkossa väittää olevan edelleenlähettämistä. Esitysluonnoksen virheelliset viittaukset Yle Areena -palveluun tulee korjata mahdollisten väärinkäsitysten välttämiseksi.
Verkkolähetysdirektiivin 2 artiklan mukaan edelleenlähetyksellä tarkoitetaan alkuperäisen televisio- tai radiolähetyksen samanaikaista, muuttamatonta ja lyhentämätöntä yleisön vastaanotettavaksi tarkoitettua edelleenlähetystä. Edelleenlähetystä ei ole televisio- ja radio-ohjelmien tarjoaminen yleisölle ajasta ja paikasta riippumattomasti määrätyn ajan sen jälkeen, kun lähetystoimintaa harjoittava organisaatio on ne yleisön saataville saattanut. SVT Play -palvelu sisältää runsaasti televisio- ja radio-ohjelmia, jotka ovat yleisön saatavilla määrätyn ajan sen jälkeen, kun lähetystoimintaa harjoittava organisaatio on ne yleisön saataville saattanut. Lisäksi osan sisällöstä pystyy nykyään katsomaan SVT Playn verkkosivuilta ilman maarajoituksia. Näin ollen edelleenlähettämisen käsitettä ei tule laventaa eikä käyttää SVT Play -tyyppisten on demand -palveluiden lisensioinnin mahdollistamiseksi.
Se, että loppukäyttäjä katsoo esimerkiksi Suomessa saatavilla olevan Yle Areenan sisältöjä Smart TV:ssä, digiboksissa tai muussa laitteessa tarjolla olevan sovelluksen kautta, ei ole edelleenlähettämistä, vaan kyse on erilaisista teknisistä tavoista saattaa Yleisradion toimesta ja vastuulla oleva Yle Areena yleisön saataville siten, että siinä hyödynnetään alkuperäisen palvelun oikeuksia ja toimitaan niiden asettamissa rajoissa. Teknisellä tavalla, jolla palvelu tarjotaan uudelle yleisölle, ei tulisi olla merkitystä.
Toisin kuin perusteluissa virheellisesti esitetään, SVT Play -palvelun tarjoaminen suomalaisille katsojille ei rinnastu kotimaisen Yle Areena -palvelun tarjoamiseen suomalaisille. Kotimainen verkko-oheispalvelu, kuten Yle Areena, on jo entuudestaan tarjolla Suomessa, jolloin kyse ei ole uudesta markkinasta eikä sille oheispalveluna tule uutta yleisöä. Tällöin toimitaan niillä olemassa olevilla oikeuksilla, jotka lähettäjäyhtiö, Yle Areenan tapauksessa Yleisradio, on Suomeen hankkinut.
Vertaus Yle Areenaan tulee poistaa uuden säännöksen perusteluista ja viitata siltä osin ainoastaan SVT Play-palveluun. Kuten esitysluonnoksen perusteluissa todetaan, vaikutukset tulisi rajoittaa vain Suomessa tapahtuvaan ulkomaisen verkko-oheispalvelun tarjoamiseen uudelle yleisölle Suomessa. Perusteluissa tulee myös nimenomaisesti todeta, etteivät nämä säännökset sovellu Yle Areenaan tai muuhunkaan sellaiseen verkko-oheispalveluun, johon on jo hankittu oikeudet Suomessa olevalle yleisölle. Perusteluihin tulee kirjata, että kysymys ei ole edelleenlähettämisestä, vaan verkko-oheispalvelun tarjoamisesta uudelle yleisölle maarajoitusten ulkopuolella. Ahvenanmaan erityisratkaisun ei tule johtaa minkäänlaisiin epäselvyyksiin tai jakelijaa kohtaan esitettäviin tekijänoikeudellisiin vaatimuksiin esimerkiksi tilanteessa, jossa asiakas katselee Suomessa saatavilla olevaa sisältöä esimerkiksi jakelijan tai laitevalmistajan asiakkaalleen myymässä tai vuokraamassa laitteessa tarjolla olevan sovelluksen kautta.
Ehdotettu uusi verkko-oheispalvelun yleisölle saataville saattamista koskeva säännös tulee siirtää tekijänoikeuslain 25 f §:ään ottamalla pykälään esimerkiksi seuraavanlainen uusi 6 momentti:
Mikäli lähettäjäyhtiö ei ole hankkinut oikeudenhaltijoilta oikeuksia maantieteellisiä aluerajoituksia sisältävän radio- ja televisio-ohjelmien verkossa tarjottavan oheispalvelun saattamiseen yleisön saataville aluerajoitusten ulkopuolella, voi aluerajoitusten ulkopuolella toimiva verkkopalvelun tarjoaja hankkia lähettäjäyrityksen suostumuksella, siten kuin 26 §:ssä säädetään, luvan saattaa lähettäjäyhtiön radio- ja televisio-ohjelmien verkossa tarjottava oheispalvelu sitä muuttamatta tarjolle omaan verkkopalveluunsa aluerajoitusten ulkopuolella.
Vaihtoehtoisesti radio- ja televisiolähetyksen verkko-oheispalvelun saattaminen yleisön saataville tulisi sisällyttää kokonaan uudeksi pykäläksi. Samalla esitysluonnoksessa ehdotetusta 25 h § muotoilusta tulee poistaa viittaukset verkossa tarjottavaan oheispalveluun.
FiCom ehdottaa seuraavaa, esitysluonnoksen, voimassa olevan lakitekstin sekä oman ehdotuksensa säännökset yhdistävää muotoilua tekijänoikeuslain 25 h §:ksi:
Radio- tai televisiolähetykseen sisältyvän teoksen saa lähetystä muuttamatta sopimuslisenssin nojalla, siten kuin 26 §:ssä säädetään, lähettää edelleen yleisön vastaanotettavaksi samanaikaisesti alkuperäisen lähetyksen kanssa.
Lähettäjäyritys ei saa kieltää lähetyksen edelleen lähettämistä ilman perusteltua syytä tai asettaa sille kohtuuttomia ehtoja.
Mitä 1 momentissa säädetään, ei sovelleta teoksen edelleen lähettämiseen, jos sen tekijä on luovuttanut oikeuden sen edelleen lähettämiseen sille lähettäjäyritykselle, jonka lähetystä edelleenlähettäminen koskee.
Edellä 1 momentissa tarkoitettua edelleen lähettämistä koskevat luvat on myönnettävä samanaikaisesti.
8. Kysymyksiä tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden suojasta hyödyntämissopimuksissa (TekL 29–31 ja 35–38 §, DSM-direktiivin 18–23 artikla), kuvatallenteella esiintyvien esittävien taiteilijoiden suojan laajentamisesta (TekL 45 §), sekä valokuvaajan oikeudesta (TekL 49 a §, DSM-direktiivin 14 artikla)
8.1. Tekijän korvausoikeus ja korvausten kohtuullistaminen
Kannatamme ehdotettua ratkaisua muutettuna.
Kuten esitysluonnoksessakin todetaan, kaupallisten yritysten ja yksityisten elinkeinon harjoittajien väliset kollektiiviset sopimukset, esimerkiksi palkkiota määrittävät puitesopimukset, voivat lähtökohtaisesti olla kilpailuoikeuden vastaisia. Korvausten määrän tulisi määräytyä ensisijaisesti vapailla markkinoilla, eikä esimerkiksi osapuolia sitovan mekanismin kautta sillä tavoin, että hinnanmuodostus vapailla markkinoilla estyy.
Voimassa olevan tekijänoikeuslain 29 §:ssä säädetään direktiiviä laajemmin kohtuuttoman sopimusehdon sovittelusta, ja pykälän perusteella on mahdollista sekä kohtuullistaa alun perin kohtuutonta sopimusehtoa että reagoida muuttuneista olosuhteista johtuvaan kohtuullistamistarpeeseen. Voimassa oleva 29 § menee jopa direktiiviä pidemmälle, koska myös muita kuin korvausta koskevia sopimusehtoja voidaan kohtuullistaa. Näin ollen DSM-direktiivin 18 ja 20 artiklat tulee panna täytäntöön ehdotetulla tavalla tekijänoikeuslain 29 §:ää muokkaamalla.
Muutosehdotusten osalta FiCom yhtyy tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnan antamaan lausuntoon.
8.2. Tekijän oikeus selvitykseen teosten kaupallisesta hyödyntämisestä
Kannatamme ehdotettua ratkaisua muutettuna.
Direktiivi jättää jäsenvaltioille liikkumavaraa siten, että raportoinnista aiheutuva hallinnollinen taakka sekä tekijöiden ja esittävien taiteilijoiden panostus teokseen voidaan ottaa huomioon. Lausunnolla olevassa esitysluonnoksessa kannatettavasti käytetään kansallista liikkumavaraa hyödyksi ja DSM-direktiivin 20 artikla ehdotetaan pantavaksi täytäntöön yleislausekkeena, jonka soveltamisessa on mahdollista ottaa huomioon kunkin alan erityispiirteet. On myös tärkeää, että liikesalaisuuksista on oma erillinen säännöksensä.
Muutosehdotusten osalta FiCom yhtyy tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnan antamaan lausuntoon.
8.3. Tekijän oikeus perua oikeudenluovutus
Kannatamme ehdotettua ratkaisua muutettuna.
FiCom yhtyy tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnan antamaan lausuntoon.
8.6. Esittävän taiteilijan yksinoikeuden laajentaminen
Vastustamme ratkaisua.
FiCom yhtyy tekijänoikeuksien käyttäjien neuvottelukunnan antamaan lausuntoon.
9. Kysymyksiä lehtikustantajan uudesta lähioikeudesta (TekL 50 § (ja 23 §), DSM-direktiiviin 15 ja 16 artikla)
9.1. “Lyhyet otteet”
Tekijänoikeuslain 50 §:ään tulee sisällyttää DSM-direktiivin 15 artiklan mukainen poikkeus hyvin lyhyiden otteiden käytöstä. Muuten Suomen tekijänoikeuslaki olisi direktiivin erityissäännösten vastainen, mistä aiheutuisi merkittävää oikeudellista epävarmuutta tietoyhteiskunnan palveluille sekä mahdollisia rajoitteita kansalaisten tiedonsaannille.
Tietoyhteiskunnan palvelujen tarjoajien toteuttama lehtijulkaisujen koostaminen vastaa usein niiden käyttäjien kyselyyn eikä pelkkä otsikko vastauksena usein riitä antamaan käyttäjälle hyödyllistä tietoa julkaisun tai artikkelin merkityksestä sekä kontekstia, miksi artikkeli tulee vastauksena hänen kyselyynsä. Otsikot ovat tärkeitä viitattaessa julkaisuun ja sisältöön, eikä niitä tule laskea mukaan “erittäin lyhyeen otteeseen” – etenkään klikattavia otsikoita, koska lehtikustantajille myönnettäviä oikeuksia ei direktiivin mukaan saa laajentaa koskemaan hyperlinkittämistä. Jos uutiskoosteiden käyttäjät eivät saa riittävää tietoa artikkelista, he eivät todennäköisesti seuraa linkkiä, mikä vähentää uutisjulkaisijoidenkin liikennettä.
Laissa tulee säätää merkkimäärä, jonka käyttö olisi aina sallittua. Merkeissä säädetty raja on sanojen määrää neutraalimpi sekä vähemmän herkkä tuottamaan erilaisia tuloksia kirjoittajan tyylin tai käytetyn kielen mukaan. Alle 200 merkin pituisten otteiden käytön tulisi aina olla sallittua, kuten Liettuan ja Bulgarian luonnoksissa.
9.2. Lehden toisintaminen toisessa sanoma- tai aikakauslehdessä (voimassa oleva TekL 23 §)
Bernin yleissopimuksen 9 artiklan 3 kohdan mukaan yleissopimuksen mukainen tekijänoikeussuoja ei käsitä päivän uutisia eikä sekalaisia tietoja, jotka ovat laadultaan tavanomaisia sanomalehtitiedotuksia. Vastaavasti DSM-direktiivin johdantokappaleen 57 mukaan lehtijulkaisujen kustantajille myönnettäviä oikeuksia ei saisi laajentaa koskemaan pelkkiä lehtijulkaisuissa selostettavia tosiasioita.
Mainittu tekijänoikeuden rajoitus tulee saattaa osaksi kansallista lainsäädäntöä, koska se mahdollistaa tiedon vapaan liikkuvuuden. Ketään ei tule kieltää jakamasta, keskustelemasta tai raportoimasta edelleen tosiasioista eikä lehtikustantajien lähioikeutta voida tulkita tai soveltaa vastoin Bernin yleissopimusta.
10. Kysymyksiä verkkosisällönjakopalveluiden vastuusta käyttäjien palveluun tallentamista sisällöistä (TekL 6 a luku, DSM-direktiivin 17 artikla)
10.1. Onko ratkaisussa riittävästi huomioitu eri perusoikeuksien välistä tasapainoa?
Kyllä.
Direktiivin 17 artiklalla ei muuteta yleisön saataviin saattamisen käsitettä, joten säännöksellä ei ole vaikutusta tekijänoikeuslain 2 §:ssä säädettyihin oikeuksiin. On tärkeää huomata, ettei DSM-direktiivissä oteta kantaa siihen, voiko verkkosisällönjakopalvelu vedota vastuuvapauteen muun kuin tekijänoikeutta loukkaavan aineiston ollessa kyseessä eikä siihen, voivatko muut kuin verkkosisällönjakopalvelut vedota vastuuvapauteen tekijänoikeusrikkomusten tai muun lainvastaisen sisällön osalta.
Julkisasiamiehen asiassa C-401/19 antamassa ratkaisuehdotuksessa 17 artiklan perusoikeuskirjan mukaisuudesta todetaan EU-tuomioistuimen Glawichnig-Piesczek-asiassa (C-18/18) tekemän ratkaisun tavoin, että palveluntarjoajalle ei voida asettaa velvoitetta arvioida aineiston lainmukaisuutta eli sitä, loukkaako aineisto tekijänoikeutta. Näin ollen esitysluonnokseen valittu ratkaisu, jossa oikeudellinen arvio tulee oikeudenhaltijan tehtäväksi, on oikea.
10.3. Pykäläkohtaiset huomiot uudesta 6a luvusta
a. TekL 55 a §:ssä säädettäisiin verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan vastuusta. Mikä on kantanne ehdotettuun ratkaisuun?
Kannatamme muutettuna.
Vastuuvapautta tietojen tallennuspalveluissa koskevaan sähköisen viestinnän palveluista annetun lain 184 §:ään ehdotetaan lisättäväksi uusi 3 momentti, jonka mukaan verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan vastuuseen sisällön tuottajan palveluun tallentamasta tekijänoikeutta loukkaavasta aineistosta sovellettaisiin, mitä tekijänoikeuslain 55 a—55 n §:ssä säädetään. Lain 184 §:ssä ja sitä seuraavissa pykälissä säädetään tallennuspalveluiden tarjoamisesta ja erityisesti tekijänoikeutta loukkaavan saannin estämisestä tallennuspalveluissa (189 § ja 191–193 §). Esitysluonnoksen mukaan kyseisten pykälien säännöksiä sovellettaisiin jatkossakin sellaisiin tallennuspalveluihin, jotka eivät ole verkkosisällönjakopalveluita. Vastaavasti verkkosisällönjakopalvelun vastuuseen sisällön tuottajan palveluun tallentamasta aineistosta sovellettaisiin tekijänoikeuslain 55 a—55 n § säännöksiä ja niiden vastuuseen muusta laittomasta aineistosta kuin tekijänoikeutta loukkaavasta aineistosta sovellettaisiin jatkossakin sähköisen viestinnän palveluista annetun lain tallennuspalveluita koskevia säännöksiä.
FiCom ehdottaa verkkosisällönjakopalvelun tarjoajien vastuusta sisällön tuottajan palveluun tallentamasta tekijänoikeutta loukkaavasta aineistosta ehdotettua muotoilua lisättäväksi olemassa olevan, vastuuvapautta tietojen tallennuspalveluissa koskevan 184 § 3 momentin sijaan selkeyden vuoksi kokonaan uudeksi, vain verkkosisällönjakopalvelua koskevaksi omaksi pykäläksi, esimerkiksi 184 a §:ksi.
Nykyistä SVPL 184 §:ä sovelletaan tallennuspalveluihin, joiden tarjoaja ei itse osallistu tietosisällön tuottamiseen tai muokkaamiseen eikä myöskään omatoimisesti päätä tietojen lähettämisestä tai valitse niiden vastaanottajia. Tallennuspalvelun tarjoajan toiminta on luonteeltaan teknistä, automaattista ja passiivista, jolloin tallennuspalvelun tarjoaja ei tunne siirrettäviä tai tallennettavia tietoja eikä valvo niitä. Sisällöistä ja niiden järjestämisestä ja promotoinnista vastaa teknisen tallennuspalvelun ostaja. DSM-direktiivissä ja esitysluonnoksessa kuvatun verkkosisällönjakopalvelun määritelmä on tallennuspalvelun tarjoajan määritelmää laajempi, ja sillä tarkoitetaan palvelua, jonka päätarkoituksena tai yhtenä päätarkoituksena on säilyttää suuri määrä käyttäjiensä palveluun lataamia tekijänoikeudella suojattuja teoksia tai muuta suojattua aineistoa, jotka palvelu organisoi ja joita se promotoi voitontavoittelua varten, ja antaa yleisölle pääsyn niihin.
Tallennuspalvelua ja verkkosisällönjakopalvelua koskeva rajaus on selkeästi kirjattu esitysluonnoksen perusteluihin. Koska perinteisen tallennuspalvelun toiminta ja vastuut poikkeavat olennaisesti verkkosisällönjakopalvelun toiminnasta ja vastuista, on selkeä erottelu perustelua tehdä myös pykälätasolle. Perusteluiden lisäksi myös pykälään tulee sisällyttää direktiivin 2 artiklan mukainen määritelmä siitä, mitkä palveluntarjoajat katsotaan verkkosisällönjakopalveluina tekijänoikeuslain vastuun piiriin.
b. Ehdotetussa 55 b §:ssä säädettäisiin verkkosisällönjakopalvelun tarjoajan tiedonantovelvoitteesta. Mikä on kantanne ehdotettuun ratkaisuun?
Vastustamme
DSM-direktiivin johdantokappaleen 68 mukaan oikeudenhaltijoille näiden pyynnöstä annettavien tietojen tulee olla riittävän täsmällisiä, jotta avoimuus oikeudenhaltijoita kohtaan olisi riittävää, loukkaamatta kuitenkaan verkkosisällönjakopalvelujen tarjoajien liikesalaisuuksia. Palveluntarjoajia ei johdantokappaleen mukaan pitäisi velvoittaa antamaan oikeudenhaltijoille yksityiskohtaisia ja yksilöllistettyjä tietoja kustakin tunnistetusta teoksesta tai muusta suojatusta aineistosta. Esitysluonnoksessa tekijänoikeuslakiin ehdotettu muotoilu ei ole direktiivin alkuperäisen säännöksen mukainen.
Direktiivi ei velvoita verkkosisällönjakopalveluja paljastamaan yhteyspisteensä osoitetta, sähköpostiosoitetta tai muuta tietoja. Tällaiset yksityiskohtaiset menettelyt vaihtelevat alustasta toiseen, esimerkiksi suuremmilla alustoilla yhteyspisteenä toimiva henkilö voi vaihtua usein, joten on vaikea luoda yleispätevää säännöstä. Ehdotettu muotoilu ei anna riittäviä takeita yhteyshenkilön yksityisyyden suojasta, joten velvoite tulee poistaa luonnoksen 55 b pykälästä.
13. Kysymyksiä perusoikeusarvioinnista
Esitysluonnoksessa arvioidaan esitystä perusoikeuksien toteutumisen ja lainsäätämisjärjestyksen kannalta poikkeuksellisen laajasti. On erittäin positiivista huomata, että perusoikeudet on esitetty kattavasti ja myös otettu ehdotuksen toteutusvaihtoehtojen välillä valitessa huomioon. Esitykseen tulisi kuitenkin lisätä laajemmin myöskin kilpailuoikeuden suhteesta ehdotettuihin muutoksiin, erityisesti suoran sopimisen sekä tekijän korvausoikeuden ja korvausten kohtuullistamisen osalta.