Sadan megabitin yleispalveluvelvoite olisi miljardilasku yhteiskunnalle
Jotkut puolueet ja järjestöt ovat esittäneet hallitusohjelmatavoitteissaan nettiliittymän yleispalveluvelvoitteen nostamista 100 megabittiin sekunnissa. Tällaiset tavoitteet eivät ole realistisia tai kohtuullisia, vaan jopa vastuuttomia.
Yleispalvelun tarkoitus on toimia viimekätisenä turvaverkkona tilanteissa, joissa peruslaatuisia puhe- ja nettiyhteyksiä ei ole kaupallisesti saatavilla. Sitä ei ole tarkoitettu investointivelvoitteeksi yrityksille. Kaikki tämä ilmenee selvästi direktiivistä ja komission ohjeistuksesta.
Kuluneella hallituskaudella yleispalveluvelvoitteen nopeusvaatimus nostettiin kahdesta megabitistä viiteen megabittiin sekunnissa. Yhteyden laatuvaatimukset on asetettu kiinteän verkon tasolle, vaikka yleispalveluvelvoitteet toteutetaan mobiiliverkoissa. Uusien velvoitteiden kustannuksiksi arvioitiin hieman alle 30 miljoonaa euroa.
Traficom teetti vuonna 2019 selvityksen yleispalveluvelvoitteen kustannuksista. Siinä laskettiin, kuinka paljon yleispalvelun eri nopeusvaatimusten (2–30 megabittiä sekunnissa) toteuttaminen tulisi maksamaan ja kuinka moni kotitalous olisi yleispalvelun piirissä. Selvityksen mukaan kolmenkymmenen megabitin velvoitteen pelkät infran rakentamis- ja taajuuslaajennuksien kustannukset kaksinkertaisella liikennekuormalla olisivat jo tuolloin olleet noin 350 miljoonaa euroa ja yleispalveluvelvoite koskenut noin 74 000 asuntoa. Palvelutason nostaminen kymmeneen megabittiin sekunnissa olisi selvityksen arvion mukaan maksanut 70 miljoonaa euroa, ja silloin yleispalvelun piirissä olisi ollut vajaa 9 000 asuntoa.
Yleispalveluvelvoite ei ole yhteiskunnan etu
Miksi 100 Mbit/s tavoite on vastuuton? Kun otetaan huomioon kustannustason nousu vuodesta 2019, pelkät rakentamiskustannukset sadan megabitin nopeudelle olisivat maltillisestikin arvioiden yli 2 miljardia euroa. Suuri osa miljardikustannuksista tulisi valtion korvattaviksi, koska yleispalveluvelvoite aiheuttaisi kohtuuttoman taloudellisen rasitteen yleispalveluyritykselle. Valtion korvausvelvollisuudesta on nimenomainen säännös sähköisen viestinnän palvelulaissa.
Jos yritysten pitäisi keskittyä tarjoamaan yleispalvelua niille reilulle 160 000 asunnolle, jotka jäävät 100 megabitin sekunnissa kaupallisen tarjonnan ulkopuolelle, se vaikuttaisi väistämättä yritysten kaikkiin muihin investointeihin, palveluihin ja tuotekehitykseen. Jokainen voi kuvitella, mitä tämä tarkoittaisi kuiturakentamiselle tai 4G- ja 5G-verkkojen laajentamiselle − tulevasta 6G:stä puhumattakaan. Pahimmillaan muut investoinnit ja rakentaminen pysähtyisivät kokonaan tai ainakin laskisivat taikka siirtyisivät merkittävästi. Tämä ei varmasti olisi yhteiskunnan etu.
Käytännössä yleispalveluvelvoitteen nosto sataan megaan aiheuttaisi velvoitteen verkkoinvestointeihin ja samalla toimittaisiin velvoitteen tarkoitusta – viimekätistä turvaverkkoa – vastaan. Turvaverkon idea kääntyisikin toisin päin: sillä taattaisiin enemmän kuin kaupallisesti olisi tarjolla.
Yleispalveluvelvoitteesta tulisi luopua
Yleispalveluvelvoitteesta säädettiin reilu 20 vuotta sitten. Näin keväällä voisi sanoa, että yleispalvelu on nyt jo menneen talven lumia. Velvoitteen säätämisen jälkeen viestintäverkkojen kattavuus ja viestintäpalveluiden saatavuus ovat kehittyneet merkittävästi.
Nykyinen etukäteissääntely saatavuusanalyyseineen ja nimeämismenettelyineen on erittäin raskas ja byrokraattinen eikä enää palvele tarkoitustaan. Hyvä puoli asiassa on ollut se, että Suomessa sääntelyn soveltaminen on kehittynyt pragmaattiseksi ja joustavaksi, mistä iso kiitos kuuluu Traficomille. Yleispalvelunopeuden nosto veisi valitettavasti takaisin menneisyyteen.
Tulisi katsoa tulevaisuuteen, siirtyä etukäteissääntelystä jälkikäteiseen sääntelyyn ja luopua yleispalvelusta sekä laajemmassa kontekstissa tarkastella koko sähköisen viestinnän erityissääntelyn tarpeellisuutta. Yhteyksien saatavuus tulisi jatkossa olla perusoletus, koska 4G-verkot kattavat jo lähes kaikki kotitaloudet, ja niillä pystytään tarjoamaan direktiivin edellyttämät perusviestintäpalvelut. Lisäksi tarjolle on tullut satelliittilaajakaista, joka tulisi huomioida palvelutarjonnassa, kuten myös liikenne- ja viestintävaliokunta on todennut. Lisäksi Suomi on sitoutunut EU:n 2025 ja 2030 verkkoinfratavoitteisiin, jotka ovat päällekkäisiä yleispalvelusääntelyn kanssa.
Peruslaatuisten viestintäpalveluiden saatavuus voidaan taata ilman yleispalvelusääntelyäkin esimerkiksi pitäytymällä nykyisessä käytännössä, jossa kaupalliset neuvottelut ja ratkaisut ovat ensisijainen tavoite. Tarvittaessa Traficom voisi osallistua neuvotteluihin ja viime kädessä asettaa palveluvelvoitteen, jonka reunaehdot olisi määritelty laissa.
Yleispalvelulla ei luoda teleyrityksille kannustimia verkkoinvestointeihin toisin kuin esimerkiksi parhaillaan lausunnolla olevalla komission esityksellä gigabitti-infrastruktuuriasetukseksi.
Toivottavasti tulevissa hallitusohjelmaneuvotteluissa ei ehdoteta mutu-tuntumalla tehtyjä esityksiä yleispalvelusta ilman perusteellisia vaikutusarviointeja ja kustannus-hyötyanalyysejä.